Romanien kansallispäivä 8.4.

Romanien kansallispäivän päivämäärä on peräisin maailman ensimmäisestä kansainvälisestä romanikongressista, joka järjestettiin Lontoossa 8.4.1970. Kyseiseen kongressiin osallistui 23 edustajaa yhdeksästä eri maasta, Suomi mukaan lukien.

Romanikongressissa vahvistettiin muun muassa romanien kansallislaulu Gelem, gelem (suom. ”Kuljen, kuljen”) sekä romanien sinivihreä lippu, jonka keskiosaa koristaa punainen pyörä.

Vuoteen 2023 mennessä on järjestetty yhteensä yhdeksän kansainvälistä romanikongressia eri puolilla Eurooppaa. Viimeisin järjestettiin elokuussa 2015 Riikassa, Latviassa.

Romanien kansallispäivän symbolit

Romanien kansallispäivän näkyvimmät ja varmastikin tärkeimmät symbolit ovat edellä mainitut romanien lippu sekä romanikielinen kansallislaulu Gelem, gelem.

Romanien kansainvälinen sinivihreä lippu kätkee sisäänsä romaneille tärkeitä arvoja. Lipun sininen väri symboloi taivasta sekä elämän hengellistä puolta ja vapautta. Vihreä väri kuvaa maata ja hedelmällisyyttä sekä edustaa elämän konkreettisia puolia. Lipun keskellä oleva 16-puolainen pyörä, chakra, puolestaan muistuttaa romanien alkuperämaasta Intiasta sekä kuvaa matkustamista ja vankkureiden pyöriä. Samainen chakra esiintyy myös nykypäivän Intian lipussa.

Kansainvälinen romanien kansallislaulu Gelem, gelem kertoo perheensä kanssa vaeltavasta miehestä. Perhettä kohtaa laulussa surullinen kohtalo ja mies jää yksin toivoen, että joku päivä vielä tapaa perheensä. Mies myös kehottaa kaikkia maailman romaneja heräämään. Kansallislaulu tunnetaan myös nimellä Opre, roma! (suom. ”Nouskaa, romanit!”).

Laulun melodia on oletettavasti peräisin jo 1900-alkupuolelta. Sen sanoituksen on kirjoittanut serbianromani Žarko Jovanović. Alkuperäisen tekstin tekijänoikeudet ovat Jovanovićin nimissä. Jovanović teki kappaleeseen uuden sanoituksen yhdessä tšekkisveitsiläisen romanin Ján Cibuľan kanssa. Tämä uusi sanoitus on käytössä romanien kansallislaulussa.

Romanikulttuuri

Romanit ovat niin etninen kuin kulttuurillinen ja kielellinenkin vähemmistö. Vaikka heillä on oma kansallislaulu ja oma lippu, heillä ei ole kuitenkaan omaa maata.

Romaneilla on oma kulttuurinsa, jota kaikki maailman romanit vaalivat. Tavat saattavat poiketa alueittain, perheittäin tai jopa yksilökohtaisesti, mutta keskiöstä löytyy kuitenkin romaneille tärkeät teemat: vanhempien kunnioitus, siveellisyys ja häveliäisyys sekä puhtaus. Romanit ovat myös hyvin hengellisiä ja suurin osa Suomen romaneista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon, helluntaiseurakuntaan tai vapaakirkkoon.

Romanikulttuuri on hyvin monipuolinen ja eroaa joillain tavoin hyvinkin paljon valtaväestön tavoista. Alla on pieni pintaraapaisu romanien kulttuuriin; lisätietoa asiasta löytyy esimerkiksi Romanit.fi– ja Suomen Romanifoorumi -sivustoilta. Myös tämän artikkelin lähdeluettelosta löytyy lista linkkejä, joiden kautta pääsee tutustumaan kulttuuriin.

Perhe

Aikanaan – ja joskus vielä edelleenkin – romaniperhe on suurperhe, johon kuuluu ydinperheen vanhempien ja lapsien lisäksi myös isovanhemmat sekä sedät ja tädit, joskus myös serkutkin. Perheen vanhimpia kohdellaan kunnioittavasti ja heidän kanssaan käyttäydytään arvokkaasti. Vanhemmuus ei toki aina tarkoita vanhinta ikää, vaan se voi perustua myös tiettyyn statuspohjaiseen asiaan, esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin.

Vanhemmilla on myös oikeus syödä ennen muita, ja perhe huolehtii heistä niin kauan kuin vain on terveydellisesti mahdollista. Pukeutumisen täytyy myöskin olla peittävää vanhempia romaneja kohdatessa.

Pukeutuminen

Romanien – varsinkin romaninaisten – pukeutuminen onkin yksi ulospäin näkyvimmistä kulttuurin piirteistä. Pukeutumisen taustalla on juurikin kunnioitus vanhempia kohtaan, sillä perinteinen romaninaisen puku peittää vartalon. Perinteiseen romaninaisen asuun kuuluu musta nilkkapituinen samettihame, röijy sekä pitsinen esiliina.

Romaninaisten puku on kehittynyt vuosien saatossa nykyiselleen. Esimerkiksi nykyään kokonaan sametista valmistettu musta hame oli vielä 1910-luvulla pieni kapea kaitale hameen helmassa. Nykyään hameessa on noin 10 metriä samettia ja perinteistä hamekangasta on vain pieni noin 10 senttimetrin levyinen kaitale vyötäröllä.

Jokaisella romanitytöllä on oikeus itse päättää alkaako käyttämään perinteistä romaniasua vai ei. Tyypillisesti romanipukua aletaan käyttää 14–24 vuoden ikäisenä. Jos hän päättää pukeutua asuun, asu on siitä lähtien osa hänen elämäänsä niin arjessa kuin juhlissakin. Toisaalta jos tyttö päättää olla pukeutumatta asuun, hänen on kuitenkin pukeuduttava peittävästi ja kunnioittavasti vanhempien ihmisten läsnä ollessa.

Käytöstavat

Valtaväestöstä poiketen romanit eivät kättele toisiaan tavatessaan, mutta usein on tapana tervehtiä kaikkia romaneja – myös tuntemattomia. Heille saatetaan huikata hyvän päivän tervehdys romanikielellä: ”Tshiko diives!”

Kohteliaisuus on romanikulttuurin perusta. Romaneille on tärkeää, että kaikkia kohdellaan kunnioittavasti ja kohteliaasti.

Puhtaus

Romaneille puhtaus on niin konkreettista kuin symbolistakin puhtautta. Tämä tulee esille erityisesti romanikeittiössä. Keittiöön ei esimerkiksi saa mennä lyhythihaisella paidalla eikä astioita saa laittaa mihinkään, jossa istutaan tai kävellään.

Romanikulttuurin mukaan epäpuhtaasta ei voi enää saada puhdasta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos joku aterin putoaa lattialle, sitä ei enää käytetä lainkaan. Myös keittiössä käytettävät pyyhkeet ja tiskirätit pestään erillään muista pyykeistä.

Romanien historiaa

Romanien alkuperän historian tutkimukseen herättiin suhteellisen myöhään: vasta 1700-luvulla kielitutkijat alkoivat romanikielen perusteella tutkia heidän alkuperäänsä. Nykyään yleisesti hyväksytty esitys on, että romanit ovat lähtöisin Luoteis-Intiasta. Tähän lopputulokseen on päädytty, koska romanikieli muistuttaa hyvin paljon Intian sanskritia ja nykyisin myös nykyajan hindiä.

Intiasta romanit lähtivät syystä tai toisesta vaeltamaan eri puolille maailmaa eri ajankohtina, joskin suurin muuttoaalto tapahtui oletettavasti noin vuoden 1000 paikkeilla. Muuttosyyksi on esitetty niin luonnonmullistuksia, sotaa kuin nälänhätääkin, mutta myös sitä, että romanikansa halusi lähteä kauppaamaan laadukkaita itsevalmistamiaan tuotteita muualle maailmaan.

Eurooppaan romanit saapuivat tiettävästi 1300-luvulla. Ensimmäinen historian kirjoihin jäänyt kuvaus heistä on vuodelta 1322. Sen kirjoitti kreetalainen munkki Simon Simonis, joka kuvaa kirjoituksessaan kaupungin ulkopuolelle asettunutta kansaa. Simonis mainitsee kirjoituksessaan myös sen, että ”harvoin, jos koskaan, pysyttelivät he paikalla enemmän kuin 30 päivää.” 

Jo tuohon aikaan romaneita karsastettiin heidän muista kansoista poikkeavien tapojensa ja kulttuurinsa sekä kiertolaiselämänsä vuoksi. Tämä jatkui myös täällä pohjoisessa, kun romanit saapuivat Ruotsin ja Suomen alueelle 1500-luvulla.

Romanit Suomessa

Kun romanit tälle Pohjolaan saapuivat, tuolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa – kuin myös hänen seuraajansa Juhana III – halusi päästä eroon romaneista ja päätti karkottaa heidät valtakunnasta. Vaikka Suomi olikin osa Ruotsin kuningaskuntaa, oas romaniväestöstä karkotettiin Suomeen. Suomessakaan ei näistä ”irtolaisista” juurikaan välitetty ja heidät palautettiin takaisin Ruotsiin. Syntyi siis aikamoinen edestakainen muuttokierre.

Pahimmillaan romanien tilanne täällä oli 1600-luvulla, kun Ruotsi-Suomessa astui voimaan niin sanottu hirttolaki, jonka mukaan kaikki romanit tulisi karkottaa. Maahan jääneen romanin sai hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Kyseinen laki oli voimassa aina vuoteen 1748 asti.

Myös kirkon suhtautumisella romaneihin saattoi olla oma vaikutuksensa siihen, että myös kansalaiset heitä karsastivat. Kirkko nimittäin kielsi romaneilta kaikki kirkolliset toimitukset eli esimerkiksi lapsia ei kastettu, avioliittoja ei saanut solmia kirkoissa eikä vainajia saanut haudata kirkkomaahan. Tämän lisäksi tuohon aikaan kirkon alaisuudessa toiminut sairaanhoito kiellettiin romaneilta.

Helppoa elämä ei 1700-luvun puolivälin jälkeenkään ollut. Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alle vuonna 1809, romaneihin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota myös valtakunnallisella tasolla. Tätä ”romanikysymystä” käsiteltiin valtiopäivillä kaikkiaan kuusi kertaa. Lopputulemana oli, että romaniväestö pyrittäisiin sulauttamaan valtaväestöön eli toisin sanoen heidän kielensä ja kulttuurinsa pitäisi hävittää.

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 romaneista tuli lain mukaan Suomen kansalaisia ja heille taattiin samat oikeudet kuin muillekin kansalaisille. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tässä vaiheessa toteutunut lainmukaisella tavalla – romanien elämä Suomessa oli edelleen vaikeaa.

Toisen maailmansodan kauhut

Kansainvälisesti 1930- ja 1940-lukujen välinen aika oli romaneille kauheuksien aikaa. Toinen maailmansota toi tullessaan natsi-Saksan keskitysleirit. Usein keskitysleireihin yhdistetään useimmiten juutalaisten tuhoaminen, mutta joukkoon mahtui myös iso määrä mm. romaneja, mielenterveyspotilaita ja vammaisia. Arvioiden mukaan jopa 600 000–2 miljoonaa romania murhattiin keskitysleireillä.

Suomen romaneja ei tiettävästi keskitysleireille luovutettu; tarinoiden mukaan itse marsalkka Mannerheim olisi itse estänyt heidän luovuttamisensa. Sen sijaan noin 300 romania osallistui isänmaamme puolustukseen vuosien 1939–1944 sodissa.

Sodan päätyttyä Suomi joutui luovuttamaan Karjalan Neuvostoliitolle. Alueella asui suomalaisen väestön lisäksi myös iso osa Suomen romaneista, jotka näin ollen joutuivat muun kansan ohella lähtemään evakkoon. Viranomaisille evakkoon lähteneet romanit tuottivat ongelmia, kun he eivät tienneet mihin heitä sijoittaisi. Lopulta romanit päätyivät asumaan surkeisiin oloihin kaupunkien reunamille.

Romanit nykyään

Suomessa alettiin pikkuhiljaa heräämään romanien tilanteeseen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Heidän asumiseensa, toimeentuloonsa ja koulutukseensa alettiin kiinnittämään erityistä huomiota heidän elinolojensa parantamiseksi. Näihin aikoihin tuli voimaan myös Suomen ensimmäinen syrjinnän kieltävä laki, jonka mukaan ihmistä ei saa syrjiä mm. iän, sukupuolen, alkuperän, kielen, kulttuurin tai uskonnon perusteella. Nykyään syrjinnästä säädetään vuonna 2014 voimaan tulleessa yhdenvertaisuuslaissa.

Lisäksi myös romanien kulttuurin ja kielen asemaa pyrittiin parantamaan 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä alkoi aktiivinen romanikielen elvytys ja sen opetus peruskouluissa 1980-luvulla. Laajemmin romanikielen opetusta on järjestetty joissakin peruskouluissa vuodesta 1989 ja vuodesta 1999 kieltä on opetettu myös tietyissä lukioissa.

Suuri edistysaskel romanikielen elvyttämiseen tapahtui vuonna 1994 Suomen hyväksyessä Euroopan neuvoston vähemmistökieliä koskevan peruskirjan. Vuonna 1995 puolestaan Suomen perustuslakiin kirjattiin romanien ja saamelaisten sekä muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Vuoden 2000 uudessa perustuslaissa tämän säädöksen löytää 17 §:n 3 momentista.

Nykyään Suomessa asuu yleisen arvion mukaan noin 10 000–15 000 romania. Ruotsin puolella asuu noin 3 000 Suomen romania. Vaikka romanien elinolot ja oikeudet ovat huomattavasti parantuneet viimeisien vuosikymmenien aikana, he edelleen kohtaavat lähes päivittäin arkisessa elämässään syrjintää ja ennakkoluuloja. Tämä tulee ilmi useista eri tahojen teettämistä tutkimuksista (mm. THL, Ihmisoikeusliitto, Vähemmistövaltuutettu).

Pitkälle on siis päästy, mutta vielä on edelleen tehtävää, jotta myös romanit saisivat elää Suomessa kuten kaikki muutkin maamme kansalaiset.

Hyvää romanien kansallispäivää!

Latšo internationaalo romanengo dives tumenge!