Scroll top

Pyhäinpäivä 2.11.

Pyhäinpäivä on siirtyvä pyhäpäivä, jota vietetään 31.10.-6.11. välisenä lauantaina. Vuonna 2024 pyhäinpäivää vietetään lauantaina 2.11.

Suomenlippu

2. marraskuuta

Pyhäinpäivä

Ennen pyhäinpäivää vietettiin Suomessa vakiintuneella paikalla 1.11. (joka se on edelleen useassa maassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa), mutta vuonna 1955 päivä siirrettiin työviikolta lauantaille. Tällöin päivän nimi oli pyhäinmiestenpäivä. Vuonna 1967 päivän nimi lyhennettiin sen nykyiseen muotoon, vaikka alkuperäinen nimi näkyy joissakin yhteyksissä edelleen.

Neljä hautakynttilää palaa pimeässä yössä, maassa lehtiä.
Yksi pyhäinpäivän huomattavimmista perinteistä on viedä kynttilöitä omaisten haudoille.

Pyhäinpäivän historia ja perinteet

Pyhäinpäivän juuret juontuvat roomalaiseen Lemuria-juhlaan, jota vietettiin yhdeksän päivän ajan toukokuussa. Juhlan tarkoituksena oli lepyttää rauhattomia sieluja sekä estää kuolleita vahingoittamasta sukulaisiaan. 800-luvulla Lemuria-juhlan paikka siirrettiin marraskuun 1. päivälle paavi Gregorius III:n toimesta. Syytä tälle siirrolle ei ole historiankirjoissa kerrottu, mutta syynä saattoi olla joko pakanallisten sadonkorjuujuhlien korvaaminen tai se, että pyhimysten ja marttyyrien juhliminen oli syksyllä viisaampaa, koska sato oli korjattu ja näin ollen pyhiinvaeltajille oli tarjolla enemmän ruokaa.

Ensimmäiset tiedot nykypäiväiseen pyhäinpäivään viittaavasta päivästä ovat 300-luvulta, jolloin alettiin viettämään yhteistä muistopäivää kuolleiden kristittyjen muistoksi. Tähän aikaan kalenteri alkoi täyttymään eri marttyyrien ja pyhimysten päivistä, joten kirkko päätti juhlistaa kaikkia pyhiä yhtenä päivänä. Alun perin pyhäinpäivä on yhdistelmä kahdesta kristillisestä päivästä, kaikkien pyhien päivästä (Festum omnium sanctorum), jota vietettiin 1.11. sekä kaikkien uskovien päivästä (Commemoratio omnium fidelium defunctorum), jota vietettiin 2.11.

Suomeen pyhäinpäivästä tuli vainajien muistolle omistettu päivä vasta 1800-luvulla, vaikkakin suurin osa luultavasti muistaa kuolleita omaisiaan, läheisiään ja ystäviään eivätkä niinkään uskonsa puolesta kuolleita marttyyreja. Haudoilla käynti yleistyi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin sinne vietiin kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia.

Kirkoissa pyhäinpäivä on tärkeä päivä; se on neljänneksi suosituin kirkkovuoden pyhistä. Kirkoissa järjestetään jumalanpalveluksia ja useassa kirkossa luetaan vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet sekä sytytetään kynttilät heidän muistolleen. Liturginen väri on punainen marttyyrien vuoksi, mutta myös puhdasta valkoista käytetään etenkin iltajumalanpalveluksissa.

Ennen vanhaan nykyisen pyhäinpäivän tienoilla Suomessa vietettiin sadonkorjuujuhlaa, kekriä. 1800-luvulla nämä kaksi, pyhäinpäivä ja kekri, sekoittuivat keskenään. Kekrin iloiset ja railakkaat juhlinnat ovat jääneet unholaan ja tilalle on tullut harrasmielisempi pyhäinpäivä, vaikkakin pyhä on yleisesti aika huomaamaton. Tosin nykyään kekriperinteet nostavat päätään joko perinteisen kekrin tai Yhdysvalloista tulleen halloweenin muodossa.

Kekri

“Köyriaamuna piti ennen päivän valkenemista keritä syödä seitsemän kertaa, ja piti sinä aamuna olla seitsemän kertaa humalassa ja seitsemän kertaa selvitä. Tällä tavalla sai hyvän vuodentulon.”

(Lähde: Suuri perinnekirja)

Syksyn sadonkorjuun satoa, kuvassa muun muassa retiisejä, tomaatteja ja nauriita.
Kekrinä herkuteltiin maatalon sadonkorjuun antimilla.

Kekrillä (myös köyri, köyry, keyri) on pitkät perinteet Suomen talonpoikaishistoriassa; sitä on vietetty jopa 2 000 vuotta sitten vasarakirveskulttuurin ajoilla. Kekri oli railakas, ruokaa pulloillaan oleva sadonkorjuujuhla. Aikoinaan se merkitsi myös vuoden vaihtumista eli samalla juhlittiin uuttavuotta. Tämä tapa jatkui vielä tovin senkin jälkeen, kun opetettiin, että vuosi vaihtuu tammikuun alussa. Tästä johtuen eräät kekrin tavat, kuten tinan valaminen, ovat siirtyneet nykyisen uudenvuoden viettoon. Osa kekrin tavoista on myös siirtynyt joulun vieton yhteyteen.

“Kekri” on kantasuomalaisugrilaisen sanan, kekra, kekraj, johdannainen ja se tarkoittaa “pyörää”, “kiertoa”. Tämä sopii hyvin ennen vanhaan uskotun vuoden vaihtumiseen, kun ajatellaan vuoden kiertäneen koko kierroksen. Kekri mainitaan myös karjan suojelusjumalana Mikael Agricolan Psalttarin esipuheessa (1551), mutta näillä kahdella ei uskota olevan muuta yhteyttä kuin nimi. Kekriksi kutsuttiin myös henkilöä, joka oli viimeinen jossain kekrin tehtävässä tai vaikkapa viimeisenä hereillä kekriaamuna. Tämä ei ollut mikään kunniatitteli, koska tuohon aikaan laiskimuksia ei katsottu suopeasti.

Kekri ei ole alun perin ollut kalenteriin kiinnitetty juhla, vaan sitä vietettiin syksyllä eri päivinä eri taloissa riippuen siitä, milloin kukakin sai sadonkorjuun työt valmiiksi. Joskus saattoi siis olla monta kekrijuhlaa peräkkäin useana päivänä. Kekrin ajankohta oli yleensä mikkelinpäivän (Mikon nimipäivä, 29.9. tai sitä seuraava sunnuntai) ja pyhäinpäivän välisenä aikana. Kekriä juhlittiin siis silloin, kun karja tuotiin takaisin sisätiloihin, viljat oli puitu, juurekset kerätty ja syksyn teurastukset tehty.



Kekriin kuului tärkeänä osana ruoka ja juoma. Ruokaa ja juomaa tarjottiin niin juhliin osallistuville eläville kuin edesmenneille esi-isille. Uskomuksien mukaan esi-isät täytyi pitää tyytyväisinä, jotta he takaisivat onnea talolle myös tulevana vuotena. Myös sauna oli tärkeässä osassa kekriä. Usein sauna lämmitettiin ennen ruoan kattamista. Talon emäntä kävi saunan lämmettyä siistimässä lauteet ja nostamassa pesuveden astioihin. Tämän jälkeen emäntä kattoi pöydän, kun muu väki istui hiljaa odotellen, että esi-isät kylpevät. Kun kattaus oli valmis, tuvan väki siirtyi saunaan emännän pyytäessä esi-isät käymään pöytään. Kun talon väki tuli saunasta, esi-isät poistuivat talosta. Näin tehtiin, koska uskottiin, että tämän kestityksen jälkeen esi-isät lähtivät hyvillä mielin. Esi-isien lisäksi myös talon eläimet saivat erityiskestityksen kekrinä.

Kekrin ruokatarjontaan kuului useat satokauden tuotteet. Koko päivän aikaiseen tarjontaa kuului muun muassa rieskaleipää, viiliä, perunoita, kalaa, lihaa, talkkunaa, kotitekoisia makkaroita, erilaisia piirakoita ja kinkkua. Juomana oli perinteisesti olutta. Tapana oli jättää ruoka yöksi pöytään, jotta jokainen, jolla oli vähänkin nälkä tai halusi syödä, sai ruokaa helposti. Vanhan uskomuksen mukaan kenellekään ei saanut kekrinä jäädä nälkä, koska tämä olisi tiennyt huonoa satovuotta. Runsas lihansyönti takasi sen, että karja kasvaisi tulevana vuonna, kun taas runsas oluen juonti takasi hyvän ohran kasvun.

Vanhan ajan kuva köyrittärestä eli kekrittärestä, joka on kiertämässä naapurustoa talon antimien perässä.
Ennen vanhaan kekrin aikaan liikkui omituisiin asuihin pukeutuneita köyrittäriä ja kekripukkeja. Kuva: Rytkönen, A. ”Köyriätär kulki talosta taloon hupia ehtimässä”; olento tässä Kurolanlahden Vatalassa.

Kekriperinteeseen kuului myös kekripukit ja kekrittäret. Nuoret pukeutuivat näiksi hahmoiksi ja kiertelivät taloja keskitystä pyytäen. Pukeutumisen syynä oli osittain sekin, että uskomuksen mukaan esi-isien ollessa liikkeellä ei ollut sopivaa liikkua muuta kuin hengeksi pukeutuneena. Kekripukki oli pukeutunut nurinpäin käännettyyn turkkiin ja tuohinaamariin, kun taas kekrittäret olivat pukeutuneet täysin valkoisiin vaatteisiin. Kekrittärillä oli mahdollisesti myös kasvojen edessä valkoinen harso tai paperi. Taloon saapuessaan seurue pyysi saada tarjoilua talosta. Jos isäntäväki ei ollut tähän kovin suostuvainen, seurue saattoi uhata uunin rikkomisella. Tätä voisi omalla tavallaan verrata nykyaikaiseen ”Karkki vai kepponen?” -kysymykseen. Usein isäntäväki tosin suostui kestitsemään tämän epämääräisen seurueen, koska kekrinähän kenellekään ei saanut jäädä nälkä. Kekripukki saattoi myös kysyä talonväeltä: “Onko työt tehty?” Näin kekripukki varmisti, että talon työt olivat todellakin tehty ja juhlia vietettiin ansaitusti. Tämä sanonta on muunnetussa muodossa siirtynyt jouluun, jolloin joulupukki kysyy: ”Onko täällä kilttejä lapsia?”

1800-luvulla kekri yhdistyi pyhien päivään (pyhäinpäivään). Tällöin yhdistyivät kristillisyys ja kekrin perinteet, josta juontaa esimerkiksi juurensa tapa pyhäinpäivän ateria myös vainajille. Samalla katosi juhlan riehakkuus suuremmalta osin ja päivää vietettiin hartaasti hiljentyen muistamaan vainajia.

Vuonna 2009 Talonpoikaiskulttuurisäätiö käynnisti Kekristä kansanjuhla -hankkeen, joka on edelleen osana säätiön toimintaa. Hankkeen tavoitteena on tuoda kekrin vietto takaisin suomalaiseen kulttuuriin sadonkorjuun, markkinoiden ja hauskanpidon merkeissä. Kekri onkin saanut tuulta siipien alle, koska on huomattu sen olevan ajan hermoilla: kekrin ydintä kun ovat esimerkiksi lähiruoka, ympäristömyönteisyys sekä yhdessä olemisen ja tekemisen ilo. Kekriä onkin viime vuosina juhlittu eri puolilla Suomea erilaisten markkinoiden, rocktapahtumien ja kaupungin yhteisten kekrijuhlien parissa.

Halloween

Neljä kurpitsalyhtyä, joiden sisällä kynttilät valaisemassa, sekä kolme koristeltua kynttilää.
Kurpitsalyhdyt ovat olennainen osa Halloweenin viettoa.

Halloween (All Hallows’ Eve, ”kaikkien pyhien aatto”) on pyhäinpäivän aatto, jota juhlitaan vakiintuneesti 31.10. Yhdysvalloissa (kuten useassa muussakin maassa), koska pyhäinpäivä (All Saints’ Day) siellä on kiinteällä paikalla, 1.11. Vaikka juhla on vakiintunut yhdysvaltalaisena juhlana, halloween ei ole alun perin kotoisin Amerikasta vaan Britteinsaarien perinteestä nimeltään samhain (tästä lisää alempana).

Halloweenin yksi tunnetuimmista tunnusmerkeistä, kurpitsalyhty (jack-o-lantern, Jack o’ Lantern), ei sekään ole alun perin yhdysvaltalainen keksintö vaan sekin juontaa juurensa samhainiin. Tosin, koska kurpitsoita ei ollut ennen 1500-lukua saatavilla Euroopassa, kurpitsan sijaan käytettiin naurista tai lanttua. Sama oli totta myös toisinpäin; Yhdysvalloissa ei ollut saatavilla nauriita tai lanttuja, joten lyhdyksi koverrettiin kurpitsa.

Halloweenin olennaisena osana on pukeutuminen mitä kummallisimpiin tai pelottavimpiin asuihin, kuten noidiksi, kummituksiksi tai paholaisiksi. Nykyään tosin pukeutumiseen kuuluu myös esimerkiksi elokuvista ja animaatioista tuttuja hahmoja, kuten Kapteeni Amerikka tai vaikkapa Prinsessa Elsa (Frozen). Asuihin pukeutuneet lapset kiertävät naapurustoja kerjäten karkkia (”Trick or treat?”/”Karkki vai kepponen?”), samalla uhkaamalla kepposella, jos ei karkkia tule. Teinit eivät niinkään tähän kerjuuhommaan lähde, vaan ennemmin viettävät halloweenia erilaisten naamiaisten parissa tai nauttivat juhlan kauhutunnelmasta esimerkiksi omilla halloween-juhlilla tai katsomalla kauhuleffoja.

Lapsia pukeutuneena erilaisiin rooliasuihin Halloween-juhlaa varten.
Karkki ja kepponen -kierrokselle lähdetään erilaisiin asuihin pukeutuneina.

1930-luvulla “karkki ja kepponen” -kiertelijöiden kepposet alkoivat lähennellä vandalismia. Tästä johtuen eri yhteisöt alkoivat rohkaisemaan karkkien kerjäämiseen halloweenin nykyisessä muodossa, jotta nuoriso ei astuisi rikoksien poluille. Nykyään jopa 77 % amerikkalaisista ostaa makeisia halloweeniksi ja rahaa näihin nameihin palaa n. 2,7 miljardia dollaria.

Varhaisin tieto halloweenista Suomessa on vuodelta 1950, kun Helsingin sotainvalidien naisjaosto järjesti Helsingin Kalastajatorpalla Halloween Party -tapahtuman. Halloweenin suosio on kuitenkin pikku hiljaa kasvanut vasta 1980-luvulta lähtien, kun juhla tuli paremmin suuremman yleisön tietoisuuteen vaihto-oppilaiden, elokuvien ja sarjakuvien myötä.

Suomessa ”karkki vai kepponen” -perinne ei ole saanut läheskään niin suurta jalan sijaan verrattuna Amerikkaan vaan ennemminkin halloweenista on otettu käytäntöön sen kauhuteema ja yleinen juhlinta. Osa syynä saattaa olla myös se, että Suomessa on edelleen perinteenä käydä palmusunnuntaina virpomassa samaan tapaan kuin karkkikierroksella (joillakin alueilla Suomessa kierretään nuutinpäivänä). Pääsiäisajan noidat ja trullit Suomenmaalla ovat tosin vähän ystävällisempiä eivätkä uhkaa kepposilla vierailun yhteydessä.

Samhain

Samhainin juhlinta alkaa vakiintuneella paikalla auringon laskiessa 31.10. ja jatkuu 1.11. auringonlaskuun saakka (päivämäärät nykykalenterin mukaan). Suomennettuna nimi tarkoittaa ”kesän loppua”.

Samhainin historia yltää 2 000 vuoden taakse. Se on yksi neljästä tärkeästä eri vuodenaikoihin sijoittuvasta kelttiläisestä juhlasta Imbolcin (1.–2.2.), Beltanen (1.5.) ja Lughnasadhin (1.8.) lisäksi. Ajallisesti samhain sijoittuu kalenterissa syyspäiväntasauksen ja talvipäivänseisauksen puolen välin tienoille. Samhainia juhlitaan samaan tapaan kuin Suomessa juhlittiin kekriä. Se on kelttiläinen sadonkorjuujuhla, jolloin syötiin runsaasti ja kunnioitettiin vainajia. Samalla samhain päätti kesäajan ja talvi alkoi.

Kun luonto samhainina valmistui talveen, uskottiin, että samalla elävien ja kuolleiden maailmojen raja oheni. Kuolleiden uskottiin vierailevan elävien maailmassa. Tästä syystä oli perinteenä lukita talojen ikkunat ja ovet yöksi. Ruokaa saatettiin jättää ulko-ovien eteen, jotta kuolleet pysyisivät ulkona. Kynttilöitä täytyi myös pitää palamassa läpi yön asuintiloista karjasuojiin, jottei tuvan väelle tai eläimille sattuisi mitään pahaa yön aikana. Tuli täytyi jättää myös siksi aikaa palamaan, kun talon väki korjasi satoa.

Useita kynttilöitä palamassa tummaa taustaa vasten.
Kynttilöiden ja muiden tulien polton uskottiin pitävän henget loitolla Samhainin aikaan.

Uskomuksena oli myös, että jos elävä oli varomaton, saattoi joutua kuolleiden maailmaan. Samhainina poltettiinkin kokkoja karkottamaan pahoja henkiä. Uskottiin myös, että jos samhain-iltana takaa kuului askeleita, ei saanut katsoa taakseen, muutoin kuolleet vievät mukanaan. Jos joku lähti samhainina ulos, hänen täytyi, tai ainakin kannatti, pukeutua aaveeksi, jotteivät kuolleet tunnistaisi häntä eläväksi.

Jotkin kirjoitukset viittavat siihen, että aikoinaan samhain oli pakollinen juhla, joka kesti kolme päivää ja yötä. Tänä aikana kyläläisten täytyi käydä tervehtimässä paikallisia kuninkaita tai päälliköitä. Jos tähän ei osallistunut, uskottiin jumalien rankaisevan tästä rikkeestä joko sairauksilla tai kuolemalla.

Samhainiin kuului olennaisena osana myös nauris- tai lanttulyhty, jonka myös uskottiin pitävän henkiolennot loitolla (amerikkalainen versio on kurpitsalyhty). Tähän lyhtyyn liittyy tarina huijari-Jackista. Elämänsä aikana Jack huijasi paholaista (ainakin) kaksi kertaa: ensin oluttuoppien äärellä, jolloin Jack kiristi paholaisen jättämään hänet rauhaan vuodeksi, ja toisen kerran, kun hedelmiä täytyi hakea puusta. Tällöin Jack kiristi paholaisen jättämään hänet rauhaan 10 vuodeksi.



Jack kuitenkin pian kuoli ja, kuten oli luvannut, paholainen jätti Jackin rauhaan. Jack ei kuitenkaan tekojensa vuoksi päässyt taivaaseenkaan. Paholainen kuitenkin heitti Jackille hehkuvan hiilen manalasta, jonka Jack laittoi koverrettuun nauriiseen, jotta valoa riittäisi pidempään. Taru kertoo, että Jack kiertää edelleen lyhtynsä kanssa etsien lepopaikkaa rauhattomalle sielulleen. Tästä Jack sai lempinimekseen ”Jack of the Lantern”, josta myöhemmin tuli kurpitsalyhdyn nimi, ”Jack o’ Lantern”.

Kun Samhain alkoi saamaan enemmän kristillisiä piirteitä, oli tapana kiertää pyhäinpäivän aattona eri taloissa sielunkierroksella. Taloissa rukoiltiin perheen kuolleiden puolesta ja vastineeksi saatiin ruokaa, jota kutsuttiin “sielukakuiksi”. Joidenkin lähteiden mukaan tätä tapaa edelsi toinen perinne, jossa kierrettiin eri taloja tekemässä temppuja ja kuvaelmia palkkiota vastaan. Tästä perinteestä varmastikin johtaa juurensa ainakin jossain määrin nykyinen “karkki vai kepponen” -kierros, tosin nykyään tämän hoitavat lapset eivätkä aikuiset.

Día de los Muertos

Día de los Muertos (Kuolleiden päivä) on meksikolainen juhla, jota juhlitaan kahden päivän ajan vakiintuneella paikalla 1.11.–2.11. Marraskuun 1. päivä on omistettu edesmenneiden lasten sieluille, kun taas 2.11. on vastaavasti edesmenneille aikuisille omistettu. Joskus juhlaan liitetään myös näiden päivien aatto, eli 31.10.

Viisi ihmistä pukeutuneena värikkäisiin asuihin Dia de los Muertos juhlaa varten.
Vahva meikkaus ja räikeät asut ovat olennainen osa Día de los Muertos -juhlaa.

Día de los Muertos ei ole meksikolainen versio halloweenista, vaikka näillä kahdella juhlalla on joitain samoja piirteitä, kuten esimerkiksi naamiot ja paraatit. Vaikka juhlan nimi, Kuolleiden päivä, kuulostaa synkältä, pelottavalta ja surulliselta, juhla on kuitenkin täynnä iloa ja värejä. Alun perin juhlaa vietettiin elokuussa (9. kuukausi aurinkokalenterissa), mutta päivän ajankohta muuttui, kun eurooppalaiset valloittajat toivat mukanaan kristinuskon 1600-luvulla. Kuolleiden päivä alkoi pikku hiljaa siirtymään nykyiselle paikalleen, kunnes juhla vakiintui All Hallows Even (pyhäinpäivän aatto), All Saints Dayn (pyhäinpäivä) ja All Souls Dayn (kaikkien sielujen päivä) kanssa samoille päiville eli 31.10.–2.11.

Día de los Muertos -juhlalla on pitkä historia; sitä juhlittiin jo 3 000 vuotta sitten alkuperäiskansojen, etenkin atsteekkien, keskuudessa. Tällöin uskottiin, että kun ihmiset kuolevat, he menevät paikkaan nimeltä Chicunamictlán, kuolleiden maa. Tämän jälkeen kuolleiden täytyi käydä läpi yhdeksän haastavaa tasoa kuolleiden maassa ennen kuin he saavuttivat Mictlánin, kuolleiden valtakunnan. Perheenjäsenet antoivat rituaaleissa ruokaa, vettä ja työkaluja kuolleiden käytettäväksi tällä pitkällä matkalla. Kuolleita ei saanut surra, koska, kuten muidenkin mesoamerikkalaisten kansojen uskomusten mukaan, se oli epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan. Suremisen sijaan he siis juhlivat kuolleiden henkiä ja auttoivat heitä matkallaan.

Kuolleiden valtakunnan eli Mictlánin hallitsija oli Mictecacihuatl, kuoleman jumalatar. Jumalattaren tehtävänä oli vartioida kuolleiden luita, koska näistä luista luotiin myöhemmin uusia ihmisiä. Nykypäivänä Kuolleiden päivän juhlaa edustaa La Calavera Catrina, jonka inspiraationa on ollut juurikin menneiden aikojen kuoleman jumalatar Mictecacihuatl. La Calavera Catrina sai kasvot 1910-luvun alussa piirtäjä José Guadalupe Posadan toimesta. Nykyään Kuolleiden päivän paraateihin pukeudutaan usein Catrinaksi tai maalataan omien kasvojen päälle värikäs pääkallo, calaca, kuvaamaan Catrinan kasvoja.



Uskomuksen mukaan portit tuonpuoleiseen aukeavat keskiyöllä ja edesmenneiden sielut voivat käydä perheidensä luona. Näinä päivinä elävät ja kuolleet juhlivat yhdessä tanssien ja laulujen merkeissä. Elävät perheenjäsenet myös kestitsevät kuolleita kuin kunniavieraita konsanaan laittamalla kuolleiden lempiruokia ja muita tarjoiluja hautapaikoille ja alttareille, joita kutsutaan nimellä ofrendas. Nämä alttarit koristellaan värikkäillä samettikukilla, kynttilöillä, erilaisilla hajusteilla ja tuoksuilla sekä mahdollisesti kuolleille kuuluneilla muistoesineillä ja/tai valokuvilla. Näistä kuolleet tietävät, mikä alttari on tarkoitettu heille.

Kuolleiden päivän juhlaa saatetaan viettää myös hautausmaalla, jossa perheet saattavat viettää koko yön omaistensa haudoilla. Haudoille tuodaan kuolleiden lempiruokia ja juomia, Kuolleiden päivän leipää (pan de muerto), sokerista tehtyjä pääkalloja (calaveras) sekä erilaisia alkoholijuomia, esimerkiksi tequilaa. Jotkut saattavat tuoda haudoille mukanaan mariachi-yhtyeitä. Haudoilla vietetään aikaa kuolleiden sielujen kanssa ja muistellaan heitä esimerkiksi tarinoiden parissa.

Värikkäitä sokerikuorrettuja pääkalloherkkuja Dia de los Muertos juhlaa varten.
Sokerikuorrutetut pääkallot ovat yksi Día de los Muertos -juhlan herkuista.

Vuonna 2008 Kuolleiden päivä lisättiin UNESCOn Ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön edustajaluetteloon.

Pyhäinpäivä 2025

Vuonna 2025 pyhäinpäivää vietetään lauantaina 1.11.

Aiheeseen liittyvät